mitaluimmekerran's reviews
778 reviews

Vilkas mielikuvitus, tulkintavirheet ja lapsenomainen maailman suurentelu saa 13-vuotiaan Brionyn yhdessä päivässä muuttamaan sisarensa loppuelämän. Hyvinkin läpinäkyvä ja ennalta-arvattava teos maalaa Britanniaa vuodesta 1935 toisen maailman sodan kautta vuosituhannen vaihteeseen, ja osaa välillä vähän puuduttavasti, mutta silti kuitenkin otteessaan pitävästi kertoa varsin suurellisen tarinan yksittäisten ihmisten kohtaloista, virheistä ja niiden sovituksista. Jotenkin juoni oli kovin lapsenomainen ja jopa naiivi, mutta silti kuitenkin lämmin ja mukaansa tempaava, ihan kelvollinen kirja loppujen lopuksi! Mielellään tämän luki, vaikkei kirja ehkä vaikuttavuudessaan muille samantyylisille välttämättä pärjääkään.

Olipa kaunis kirja upeasta taiteilijasta. Tove on kiehtonut aina, ja silti tämä on ensimmäinen elämäkerta, jonka hänestä luen ja lopulta huomaan tienneeni hänestä niin kovin vähän, lukeneeni liian vähän ja pitäneeni rakastamiani muumejakin liian keskeisinä. Olipa ihana tähän siis nyt todella uppotua.

Ihan vähän kirjassa häiritsi Karjalaisen välillä kovin ylitulkitseva ote sekä kronologisen etenemisen sijaan valitun teemoittain etenemisen seuraksena ilmentyvä toisto, joka olisi vielä yhdellä huolellisella editointikierroksella varmaankin vähentynyt, mutta ei se onneksi tarinalta juurikaan ollut pois. Pitänee seuraavaksi tarttua johonkin Toven omaan kirjaan, tästä sitä taustaa niille ainakin saisi.

1,5 tähteä. Joku kysyi minulta tänään meksikolaisen hostellin uima-altaalla, että mitä luen kun olen niin kovin keskittynyt. Vastasin, että huonoa ranskalaista chick lit'iä, jonka nimessä on krokotiili, vaikkei se liity niihin mitenkään. Tyyppi naurahti ja ryhdyimme puhumaan Suomen ilmastosta. Ja yhtä paljon nyt tämän kirjan luettua tekee mieli tästä kirjasta kertoa, kuin aiemmin siitä keskustelua jatkaa, mutta niin: supernaiivia ja ennalta-arvattavaa hömppää hieman jopa myötähäpeän pyörteissäkin käyvänä, mutta toisaalta luin lähes 700 sivua kahdessa päivässä, joten oli se ainakin helppolukuista ja ehkä jopa koukuttavaa. Niinkuin tämä genre nyt yleensäkin. Ehkä vuoden päästä seuraavalla lomalla taas vastaavaa uudelleen, siihen asti taas kirjoja, joilla on muutakin kuin allasviihdearvoa, kiitos.

3,5 tähteä, tai neljä miinus. Kauniisti kerrotut novellit rakensivat ihania pienoismaailmoja, ja nautin kovasti näiden lukemisesta, mutta jotain tästä silti jäi puuttumaan. Vahvuus, vaikuttumisen tunne, ehkä niin. Mutta lisää Alice Munroa lukulistalle, ehdottomasti.

Kaunista kerrontaa ja ihania yksityiskohtia, mutta nyt tämän luettuani huomaan, mitä kaipasin jo edelliseltä lukemastani Munrolta (Liian paljon onnea): särmää ja vetovoimaa. Tarinassa sitä olisi ollut itsessään, mutta kokonaisuus oli ehkä liiankin tasaisen hyvä ollakseen loistava.

"Ymmärrys ei ole muuta kuin väärinkäsitystemme summa."

Kauniita hetkiä ja syviä lauseita. Ja silti tarina oli niin Murakamia, että se omassa outoudessaan kävi jo ehkä vähän tylsänkin tutuksi käänteineen ja kääntymättömyyksineen. Murakami on ihana, mutta liikaa putkeen luettuna se meinaa kadottaa taikansa, joten ehkä nyt on taas muiden kirjailijoiden vuoro. (Tai sitten se vain oli tämä kirja, joka ei aiempien tapaan sykähdyttänyt, mene ja tiedä.)

Olipa hieno kirja. Jotenkin herkän ihana ja kevyen helppo, sopiva parin kuukauden Waltari-kauden jälkeen keventämään tunnelmaa. Ihan täydellisyyteen se ei yltänyt, ja tietyssä kohtaa häiritsi ihan hurjasti päähenkilöiden naiivi parikymppisyys, se kun on yläkouluiän jälkeen mielestäni yksi itsekeskeisimpiä kausia mitä elää voi, ja siksi se on kirjallisuudessa jotenkin, no, turhaa. Myös muutamat juonteet olivat vähän liiankin keksittyjä, mutta kyllä minä tämän kirjan parissa viihdyin, viihdyin hyvinkin.

Ennakkoluulot scifi-genreen merkityn kirjan suhteen oli kieltämättä varsin suuret, ja alkutaivalta leimasikin vahvasti fiilis, etten tästä varmasti tule pitämään.

Mutta toisin kävi. Ja olis käynyt vielä vahvemmin, jos epilogia ei olisi ollut. Miksi, oi miksi kaikki pitää aina kuitenkin selittää, vaikka 99% kirjan loppujen hienous piilisi juuri siinä, että sitä ei selitetä? Pah. No, tää menee siis nyt genreen, jossa leikin, etten koko epilogia lukenutkaan, ja päätän itse, että loppu ennen sitä oli todellinen loppu. 3,5 tähteä.

No johan taas oli. Tämä on vuoden sisään nyt kolmas Pohjois-Koreaan liittyvä omaelämäkerta, jonka luin, enkä voi millään tavalla käsittää, että tällaisen valtion on edelleen mahdollista toteuttaa sortoaan kaikessa rauhassa keskellä sivistynyttä maapalloa. Aika pieneksi ja sanattomaksi sitä itsensä täällä tunteekin.

Kirjan kahdelle ensimmäiselle osalle olisin varmaan antanut 4-4,5 tähteä, mutta viimeinen meni sen verran ohi oman maun, että kokonaisuudesta lähti aika paljonkin pois. Tai no, ei se ehkä edes niin omasta mausta ollut kiinni, enemmänkin suuresta epäuskottavuudesta, joka vei jotenkin pohjaa aiemmiltakin osilta. Tulevaisuuden kuvaaminen on toki aina haastavaa, mutta kuten tässä, siinä vedetään hirveän helposti jollain tapaa yli. Harmi. Mutta yleisesti ihan kelpo teos oli, hyvää lentokoneviihdettä.