Onpa tätä vaikea arvioida. Puolet kirjasta oli aika väsynyttä alapää- ja alkoholismihuumoria, joiden terä ei joko viihydyttänyt ensimmäisessäkään runossa tai sitten se kirosanaläppä kyllästytti jo alle puolen välin. Mutta sitten oli taas runoilijahahmot Edith Södermalm sekä etenkin Karin Toisiks-Paraske, joiden lämmin arkihuumori hymyilytti loppuun saakka. Niitä olisi lukenut niin mielellään enemmänkin, että niiden kallistuisivat jopa neljään. Hassua, tämä yllätti osittain ihan positiivisesti.