Apua. Tän kirjan jälkeen päässä risteilee niin monta ajatusta, ajatusketjua ja keskustelunavausta, etten tiedä miten ne tiivistäisi suht lyhyeksi kirja-arvosteluksi.

Yleistunnelma kirjasta oli varsin vaikuttunut. Se oli tutkivaa journalismia, rohkeaa ja valaisevaa faktaa, joka oli kirjoitettu niin taitavasti ja koukuttavasti, että draamankaaren olisi voinut ajatella olevan kaunokirjallista. Romaanina sen tietynlainen naiivius ja tapa selittää lähi-idän kulttuureita länkkärilasit silmillä ei ehkä olisikaan ollut niin häiritsevää, mutta toisaalta, jos ajattelee, että kirjan tarkoitus oli valoittaa asiaa tietämättömille, siinä se onnistui varsin mainiosti. Itse aiheesta ennenkin lukeneena ja muutenkin Lähi-Idästä erityisen kiinnostuneena monetkin kirjan teemat olivat ainakin jo jollain tasolla tuttuja, ja siksi ehkä shokeerauksen sijaan jäi enemmän aikaa analyysille, mutta ei se tässäkään valossa valjuksi jäänyt. Tämä on kirjoja, joita useamman ihmisen pitäisi lukea, mutta tämä on myös kirjoja, joita pitäisi ajatella syvemmin myös feminismin kautta ihan täällä pumpulisessa ensimmäisessä maailmassakin. Koska keitä me olemme kauhistelemaan ikiaikaisia bacha posh -perinteitä Afganistanissa, kun sama Madonna-huora -naisjako pätee varsin paljon edelleen myös omassa kulttuurissamme? Ja mikä pelottavinta, mitä enemmän äärioikeisto nousee, sen suurempaa jalansijaa se tuntuu jatkuvasti täällä Suomessakin takaisin saavan.

Historia todellakin toistaa itseään, oli mistä kulttuurista kyse tahansa.